Inception (2010)

Tämä teksti EI sisällä spoilereita!

Olen jo jonkin aikaa ollut vakuuttunut siitä, että Christopher Nolan on nero. Inception sai minut entistä vakuuttuneemmaksi tästä. Elokuva on todella hienon näköinen ja komeaa katsottavaa. Käsikirjoitus on myös Nolanin käsialaa, eikä sen mielikuvituksellisuutta voi kuin ihailla. Monella eri todellisuuden tasolla seikkailu yhtä aikaa oli upeaa. En ole ehkä koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Pidin loppuratkaisusta, joka jätti katsojalle varaa päättää mitä tapahtui. Tästä kaikesta annan ehdottomasti täydet pisteet.

Elokuvateatterit ja kesä

Allekirjoittanut on sitä ihmislajia, joka palelee aina ja joka paikassa. Talvella nukun täysissä pukeissa ja kahdella peitolla. Tietysti siippani on kuumaverisempää sorttia. Syksyn tullen hän kulkee ulkona edelleen t-paidassa, kun minä kaivan toppatakkia esille.

Ensimmäinen kerta, kun olin leffateatterissa jäätymiskuoleman partaalla, tapahtui viime kesänä ja elokuva oli Public Enemies. Muistan sanoneeni ennen leffan alkua miehelleni, että "tässä on Johnny Depp ja Christian Bale, joten ei tää ihan läpipaska voi olla". Mies oli samaa mieltä.

Noin puolessavälissä harkitsin ihan oikeesti ja ensimmäistä kertaa elämässäni lähteväni kesken kaiken pois. Ja minuahan ei ihan kevyin perustein saa leffasta lähtemään kesken.
A) Leffa oli huono. B) Olin ihan jäässä.

Elokuvateattereissa on tietysti ympäri vuoden todella hyvä ilmastointi. Hyvä niin. Eipä olisi kiva mennä saliin, jos siellä haisisi edellisen näytöksen jäljiltä popcorn, hiki ja hajuvesi. (Tosin popcornin tuoksu tietyssä määrin kuuluu elokuvateatteriin, mutta nuo toiset, ei kiitos.) Talvellakin istun salissa toppatakki sylissäni, ikään kuin peittona ja sitten on ihan sopivat oltavat. Kesällä tietysti ollaan liikkeellä pienemmissä hepenissä - asia, jota en ollut ottanut huomioon. Ja voihan olla, että oon aiemmin käynyt sen verran vanhemmissa saleissa, ettei siellä mitään ilmastointia tunneta.

Selvisin Public Enemies -elokuvasta hengissä ja viisastuin kovasti. Tänä kesänä olin katsomassa uutta Shrekiä. Ulkona olevasta noin 30 asteen lämpötilasta huolimatta, puin sukat ja farkut ja varasin pitkähihaisen neuleen laukkuuni. Neuleen kiskoinkin päälleni jo mainosten aikana. Eikä ollut yhtään kylmä! :)

Tarinan opetus oli: Jos olet mallia vilukissa, ei ole yhtään noloa kantaa laukussaan ylimääräistä vaatekertaa.

Kira Poutanen: Rakkautta al dente

Kyllä huomaa että kirjailija on Bridget Jonesinsa lukenut. Tämä ajatus tuli mieleen jo ensimmäisen osan kohdalla ja vahvistui jatko-osaa lukiessa. Päähenkilö Lara sählää jatkuvasti ja loputtomiin, mutta se ei estä kaikkia miehiä rakastumasta häneen. Aivan kuin esikuvansa. Loppupuolella Lara joutuu jopa ulkomaiseen putkaan, ylläripylläri.

Tiedä sitten mistä johtui, mutta tässä kirjassa töppäily ja suoranainen tyhmyys alkoi ärsyttää. En viihtynyt tämän parissa läheskään niin hyvin kuin ensimmäisen kirjan. No mutta, tulipahan luettua. Nyt alkaa kyllä olla chick-lit/hömppä-lukemiston yliannostus päällä.

Hauskaa maanantaita!

Movie Poster Mash-Ups: pets

Hihii, nää on kyllä oivaltavia. Lisää löytyy Empiren sivuilta, mistä siis nämäkin ovat. :)

Avio-onnea Morganeiden tapaan (2009)

Paul ja Meryl (Hugh Grant ja Sarah Jessica Parker) ovat eronneet. He joutuvat sattumalta murhan silminnäkijöiksi ja oman turvallisuutensa vuoksi heidät laitetaan todistajansuojeluohjelmaan. He joutuvat muuttamaan pikkukylään ja vaihtamaan nimensä. Heidät majoittaa paikallinen sheriffi vaimonsa kanssa (Sam Elliot ja Mary Steenburgen). Niinpä kaupunkilaishiiret joutuvat elämään maaseudulla ja lisäksi sietämään toisiaan.

Pääasiassa pidän Sarah Jessica Parkerista ja Hugh Grantkin on mielestäni ihan jees. Tykkään myös tarinoista, joissa kaupunkilainen yrittää sopeutua pikkukaupungin elämään ulkopuolisena. Varsinkin kun tuollaisissa tuppukylissä kaikki tuntevat toisensa jo vuosien takaa. Esimerkkeinä tällaisista elokuva New in Town ja tv-sarja Teoria miehistä.

Mutta tämä oli kyllä pahinta huttua, mitä romanttisten komedioiden genressä olen vähään aikaan nähnyt. Varsinkin elokuvan alkupuolella tunsin jopa myötähäpeää. Meno parani sentään hieman siinä vaiheessa, kun päästiin maaseudulle. Paul ja Meryl eivät vaikuttaneet pariskunnalta, joka on tuntenut toisensa jo vuosia.

Olisin saattanut antaa tälle vain yhden tähden, mutta sympaattisesta sheriffipariskunnasta annan toisen. He olivat niin mukavan oloisia ihmisiä, että heidät haluaisin tavata. Olisi myös mielenkiintoista käydä joskus seudulla, jossa on ihan tavallista käyttää koko ajan stetsonia.

**
Avio-onnea Morganeiden tapaan (Did You Hear About the Morgans?, 2009)
Ohjaus: Marc Lawrence
Pääosissa: Sarah Jessica Parker, Hugh Grant, Sam Elliot, Mary Steenburgen.

Välähdyksiä menneisyydestä (2008)

Katsoin tämän elokuvan pääasiassa siksi, että siinä on Mark Strong. Lisäksi pääosassa oleva Daniel Craig on näyttelijä, josta myös pidän kovasti. No, Mark-faneille tiedoksi, että mies on tasan yhdessä kohtauksessa (esittää päähenkilön manageria). Että hänen mukanaolonsa ei erityisesti päässyt elokuvan pisteitä nostamaan. Plus että Mark Strong ja jenkkiaksentti on aina yhtä häiritsevä kombinaatio. Vaan ei se mitään, elokuva on joka tapauksessa erittäin hyvä.

Twins?

Näyttelijä Ashley Greene ja näyttelijä Anna Kendrick.

Up in the air (2009)

Up in the air sai kuusi Oscar-ehdokkuutta: paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, miespääosa (George Clooney), naissivuosa (Vera Farmiga) ja toinen naissivuosa (Anna Kendrick). (Yhtäkään näistä pysteistä se ei kuitenkaan saanut.) Elokuvaa on myös kovasti kehuttu - ja George Clooney on ihan söpö - joten pitihän se nähdä, että tiedän mistä puhutaan.

Hauskaa maanantaita!

Shrek ja ikuinen onni (2010)

Aiempien elokuvien jälkeen Shrekillä ja vaimollaan Fionalla on kolme pientä lasta. Arki on tasaisen samanlaista; vaipanvaihtoa ja kavereiden kyläilyä. Shrek alkaa kaivata poikamiespäiviään. Hän törmää umpikieroon Tittelintuureen, joka tarjoaa Shrekille sopimusta. Shrek saa päivän ajan viettää elämäänsä sellaisena kuin se oli ennen Fionan tapaamista. Siten myöskään Aasi ja Saapasjalkakissa eivät tunne Shrekkiä. Tittelintuureen ei kuitenkaan ole luottaminen ja tässäkin on koira haudattuna. Shrekin pitää oman henkensä uhalla saada Fiona rakastumaan itseensä uudestaan.

Twins?

Näyttelijä Holly Hunter ja näyttelijä Jennifer Aniston.

Love and Other Disasters (2006)

Brittikomedia Love and Other Disasters on yksi suurista suosikeistani ja oon nähnyt sen noin sata kertaa. Mutta olin jo ehtinyt unohtaa miten hyvä se on!

"I'm the queen of England."

Kira Poutanen: Rakkautta au lait

Olen joskus kauan sitten lukenut Poutasen kirjan Ihana meri, josta tykkäsin. Kirjailija oli siis ennestään tuttu. Kun näin kirjastossa kirjan Rakkautta al dente, se oli pakko ottaa mukaan. Vasta kotona huomasin, että kirja olikin jatko-osa. Niinpä varasin tämän ensimmäisen osankin kirjastosta.

Tarinan päähenkilö on suomalainen Lara, joka päättää pitää välivuoden taideopinnoistaan ja suunnata Ranskaan etsimään inspiraatiota. Nizzassa hän päätyy töihin kahvilaan, jossa tapaa ihanan Charles Belmarin. Mies on oikea unelmien prinssi; rikas, komea ja romanttinen. Yhtäkkiä Lara huomaa asuvansa tämän kanssa Pariisissa, Charlesin luksusasunnossa, mutta kaikki ei menekään ihan putkeen.

Kirjan teksti on helppolukuista ja sujuvaa. Lara ei ole mikään järjen jättiläinen, mutta kirjailija on selvästi perillä nykyajan ilmiöistä ja oli hauskaa tunnistaa viittauksia (esimerkkinä Bridget-tyyliset alushousut). Toisinaan vähän ärsytti se, miten vastuuntunnoton haahuilija Lara oli. Myöskin ihana Charles kuvattiin aika pintapuolisesti. Mutta kaikenkaikkiaan nautin olostani tämän kirjan parissa ja hotkaisin sen parissa päivässä. Sopii hyvin luettavaksi rannalle.

Tätä kohtaa nauroin ääneen:
"Leikkaa jalka irti", sanoo Charles.
"Mitä?" kysyn ja alan sitten nauraa.
Charlesilla on selvästi enemmän huumorintajua kuin kuvittelinkaan! Ihanaa!
"Lara, leikkaa osterin jalka veitsellä irti kuoresta, muuten et saa sitä syötyä."
Ai jaa, okei. No kuka muka tietää, että ostereillakin on jalat? Mitä ne niillä muka tekevät? Lenkkeilevät vai?

Lois Lowry: Minä Anastasia

Alkuperäinen nimi: Anastasia Krupnik.

Olen lukenut näitä kirjoja ensimmäisen kerran joskus hyyyyvin nuorena, ehkä ala-asteella. Minä Anastasia on siis Anastasia-sarjan ensimmäinen osa. Siitä on vuosia aikaa, kun luin tämän viimeksi. Tässä kirjassa Anastasia Krupnik on kymmenen, hänen isoäitinsä kuolee ja hänelle syntyy pikkuveli. On mennyt ohi missä kaupungissa Krupnikin perhe asuu, mutta taisi olla Boston tai siellä päin. Anastasian isä Myron on englannin opettaja ja runoilija, ja äiti Katherine on taidemaalari. Pidän Krupnikin perheestä kovasti. Anastasia on aika pikkuvanha ja viisas ikäisekseen, mutta tykkään näistä persoonallisista henkilöhahmoista. He tuntuvat kaikki jo niin tutuilta.

Tämä ei suinkaan ole suosikkini sarjan kirjoista, mutta parhaasta päästä kyllä. Pidän näistä edelleen, vaikka olen lakannut kuulumasta kohdeikäryhmään jo vuosia sitten. Onneksi hyvät kirjat eivät mene koskaan vanhaksi.

Googletin, että sarjassa on yhteensä yhdeksän kirjaa. En tiedä onko kaikkia edes suomennettu, mutta itse olen löytänyt vain ne viisi, jotka minulla onkin omana. Tämä ensimmäinen osa on julkaistu Yhdysvalloissa 1979, eli ihan uusi juttu tämä ei ole. Se tosin ei näy onneksi kirjan ajankuvassa.

Ihmemaa Oz (1939)

Ihmemaa Oz on erittäin onnistunut paketti. Siinä on hyvät näyttelijät, varsinkin päähenkilö Dorothyn (Judy Garland) setä ja täti olivat sympaattisia. Myös Ihmemaan hahmojen näyttelijät oli onnistuneesti valittu. Tin Man, Scarecrow ja Cowardly Lion ovat ihanan mielikuvituksellisia hahmoja.

Ihmemaa on hienon näköinen paikka. Kuva on koko ajan niin täynnä yksityiskohtia, ettei kaikkea voi huomata kerralla. Lavastuksesta tuli vähän mieleen Jali ja suklaatehdas ja tarinasta noin muuten Liisa Ihmemaassa. Hienosti on osattu maskeerata jo 1939, varsinkin Scarecrow'n kasvoja tarkkailin silmät tapilla: Miten toi on tehty?

Tarinan pääpahis The Wicked Witch oli kovin androgyyni. Ennen kuin olin nähnyt elokuvaa, luulin kuvien perusteella hahmon olevan mies, mutta nainenhan se olikin.

Ymmärrän hyvin miksi tämä on klassikko. Elokuva on hyväntuulinen, mukaansatempaava ja mielenkiintoinen loppuun saakka. Se on kestänyt hyvin ajan hammasta ja näyttää ihan siedettävältä vielä näin 70 vuoden jälkeenkin. Ihmemaa Oz sai aikoinaan kaksi Oscaria; parhaasta musiikista ja parhaasta laulusta (Somewhere Over The Rainbow, jota kuunnellessa tuli kyllä nostalginen olo). Se oli ehdokkaana myös parhaan elokuvan kategoriassa, mutta ko. pystin vei eräs toinen elokuva. Ihmemaa Ozista pitäisi ehdottomasti olla suomeksi dupattu versio. Tätä olisi kiva katsoa sukulaislasten kanssa.

By the way: tätä elokuvaa siteerattiin uudessa Sinkkuelämää-leffassa. Naisten tullessa Adu Dhabiin, Carrie sanoo jotain tyyliin "Toto, I don't think we're in Kansas anymore".

****
Ihmemaa Oz (The Wizard of Oz, 1939)
Ohjaus: Victor Fleming
Pääosissa: Judy Garland, Frank Morgan, Ray Bolger.

Hauskaa maanantaita!

Agatha Christie: Murha maalaiskylässä

Alkuperäinen nimi: Murder at the Vicarage.

Murha maalaiskylässä on ensimmäinen Christien kirja, jossa esiintyy Jane Marple. Vanhasta neidistä on sittemmin tullut toinen kirjailijan kuuluisimmista hahmoista, Hercule Poirotin lisäksi.

Tykkään perinteisistä murhamysteereistä (tyyliin "oliko se hovimestari?"). Ala-asteella luin Neiti Etsiviä ja Mysteeriklubia, joista siirryin jossain vaiheessa Agatha Christien pariin. Aiemmin en tykännyt neiti Marplesta. Mutta etenkin nähtyäni kirjoista tehtyjä filmatisointeja, olen muuttanut mieltäni. Marplea on esittänyt ainakin neljä eri näyttelijää, mutta minä kuvittelen mielessäni aina Geraldine McEwanin.

Marplea ei ainakaan tässä kirjassa kuvata erityisen miellyttäväksi. Hän on tarkka ja terävä vanha nainen, joka on paljon välkympi kuin miltä näyttää. Silti hänet niputetaan armotta juoruilevien mummojen joukkoon. Kirjan alkupuolella hän vaikuttaakin aivan sivuhahmolta. Siinä onkin Marplen ja Poirotin selkein ero. Poirot on selvästi oman elämänsä sankari ja kirjojen ihailtu päähenkilö. Marple sitä vastoin vaikuttaa aluksi täysin merkityksettömältä sivuhahmolta, joka yllättääkin lukijan takavasemmalta ratkaisten koko jutun.

Tämän tarinan murhamysteeri käynnistyy, kun eversti Protheroe löytyy ammuttuna pappilan työhuoneesta. Juuri kukaan ei pitänyt everstistä, joten mahdollisia syyllisiä on iso joukko. Tarinan kertoo minämuodossa pappi Clement, jonka työhuoneeseen ruumis siis ilmestyy ja jonka naapurissa neiti Marple asuu. Aluksi minämuoto vaikutti oudolta, mutta siihen tottui nopeasti. Murha maalaiskylässä oli hyvin perinteinen Christie-mysteeri ja juuri siksi tykkäsin siitä kovasti. Olin aivan pihalla murhaajan henkilöllisyydestä aina siihen asti kunnes neiti Marple lopussa selitti koko jutun. En ole myöskään nähnyt tästä mitään filmatisointia, joten loppuratkaisu tuli täytenä yllätyksenä.

Pictures #5: Tuoreita kuvia

Mark Inception-leffan ensi-illassa. Kuvat siis otettu eilen. Tuossa yhdessä kuvassa myös vaimo ja Ridley Scott.

Rosetta Kivi: Pomo on pahin

Rosetta Kivi on töissä pohjoismaisessa yrityksessä, jonka nimi on Tombola. Hänen pomonsa Preben on ärsyttävä, naurettava, lapsellinen, typerä ja älyttömän vaativa. Maailman kammottavin pomo. Kivi on kirjoittanut aiheesta alunperin blogissa, jonka pohjalta tekstit on koottu yksiin kansiin.

Takakannessa kirjaa verrataan Bridget Jonesiin ja Amerikan Psykoon. Jälkimmäinen vertaus on erittäin kaukana totuudesta, tällä ei mielestäni ole mitään tekemistä Amerikan Psykon kanssa. Bridget Jonesin tyyliä tässä sitä vastoin on, tosin Helen Fieldingin kirjat ovat paljon onnistuneempia niin tarinankerronnan kuin huumorinkin osalta.

Kiven teksti on ihan hauskaa ja helppolukuista. Prebenin toilailut ovat vähintäänkin mielikuvituksellisia. Teksti on blogimuodossa: alussa päivämäärä ja lopussa lukijoiden kommentteja. Kirjassa ei ole varsinaisesti tarinaa, joka kulkisi pisteestä A pisteen B kautta pisteeseen C. Niinpä tämä olikin sopivaa välipalaluettavaa aina muiden kirjojen välissä, eikä pudonnut kärryiltä vaikka kirja jäi joksikin aikaa kesken. Ihan mukavaa ja kevyttä kesälukemista.

Movie Poster Mash-Ups: shoes

Tässä parhaat palat. Lisää löytyy taas Empiren sivuilta.

Kirjailijan työmaat, toim. Kari Levola

Kuusitoista suomalaista kirjailijaa kertoo omasta työstään ja miten kirjailijan työmaa on vuosien varrella muuttunut. Kirjoittajina Laila Hirvisaari, Hannele Huovi, Riitta Jalonen, Jari Järvelä, Markku Kaskela, Riina Katajavuori, Anita Konkka, Mari Mörö, Kai Nieminen, Sami Parkkinen, Markku Ropponen, Helena Sinervo, Eira Stenberg, Juhani Syrjä, Ilpo Tiihonen ja Tuula-Liina Varis.

Luen kotimaista kirjallisuutta hävettävän vähän. Mulla on suuria ennakkoluuloja; kaikki kirjat ovat samasta muotista, kukaan ei osaa kirjoittaa hauskasti ja henkilöhahmoilla on aina vaikeaa. Tietysti nämäkin ennakkoluulot syntyy tietämättömyydestä. Mulla on käsitys, että suomalaiset kirjailijat kirjoittavat joko dekkareita, draamaa tai fantasiaa (jos puhutaan aikuisten kaunokirjallisuudesta). Olen utelias tietämään kirjoittaako kukaan tässä maassa kunnon chick-littiä tai kunnon kauhua! Viime aikoina olen tietoisesti yrittänyt laajentaa kotimaisen kirjallisuuden tuntemustani, eli jatkan etsintöjä. Suosituksia otetaan vastaan! Ja näin eksyin aiheesta...

En ole lukenut yhdenkään edellä mainitun kirjailijan tekstejä. En siis tiedä, millaista tekstiä he yleensä kirjoittavat. Tämä kirja oli nimittäin paikoin pirun tylsää luettavaa ja suurin osa teksteistä oli ihan samasta puusta veistettyjä. Matkan varrelta löytyi joitain mielenkiintoisiakin yksityiskohtia, mutta osa kirjoittajista tuntui haluavan ruokkia käsitystä siitä, että kirjoittaminen on jonkinlaista henkimaailman hommaa. Joistain korkealentoisimmista teksteistä ei tavallinen tallaaja ymmärrä mitään.

Jane Green: Kirjaflirttiä

Olen lukenut pari Jane Greenin kirjaa ennen tätä (Netti@deitti ja Avioliittoallergia) ja tämä oli niistä paras. Päähenkilö Cath perustaa ystävänsä kanssa kirjakahvilan, tapaa miehen ja setvii ystäviensä asioita. Tässä oli viihteen lisäksi myös sopivasti draaman aineksia mukana. Pidin erityisesti Greenin luomista henkilöhahmoista. Jokin tekstissä tosin ei aina miellyttänyt, mutta ihan mukavaa luettavaa. Alkuperäinen nimi Bookends on mielestäni tyhmästi suomennettu.

Paholainen pukeutuu Pradaan: bloopers

Video täältä.

Hauskaa maanantaita!

Jane Green: Avioliittoallergia

Olen tainnut lukea tämän parikin kertaa joskus kauan sitten (ehkä yläasteella), joten tämä oli kolmas lukukerta. Ei osunut ja uponnut enää ihan niin hyvin.

Päähenkilö Libby etsii itselleen miestä. Vaihtoehtoina ovat köyhä mutta ihana Nick, sekä rikas mutta tylsä Ed. Tällä kertaa koin Ed-osion lukemisen todella tylsäksi. Mutta tulipahan nostalginen olo ja paluu juurille ja niin edelleen. Pidän Greenin tavasta kirjoittaa, etenkin dialogia. Tekstinsä on chick-litin parhaasta päästä.

Ally O'Brien: Agentti

Kerrankin olen ajan hermolla, tämä on nimittäin julkaistu tänä keväänä. Kirja on kai olevinaan chick-littiä, mutta tarina oli kyllä aika tyhjänpäiväinen eikä jäänyt juuri mieleen. Päähenkilö on kirjallisuusagentti, joka luulee rakastuvansa varattuun mieheen, mutta saakin lopussa pahasti köniinsä. Työelämän kuvaukset oli sen verran tylsiä, että melkein skippasin yli. Allekirjoittanut tykkää enemmän kunnon rakkaustarinoista.

Pimeyden ytimessä (2010)

Mel Gibsonin paluu valkokankaalle oli tyyyylsää katsottavaa. Gibson on poliisi Tom Craven, jonka aikuinen tytär Emma ammutaan isänsä kotiovelle. Siihen jännitys sitten loppuikin ja oikeastaan kaikki sen jälkeen oli tosi pitkäveteistä. Kannattaa katsoa mielummin se Taken, johon tätä aiemmin vertasin. Oli monta kertaa parempi.

Gibson hoiti sinänsä oman osansa ihan mallikkaasti, eikä tarina ollut täynnä kliseitä. Mutta meno oli vaan niin pirun hidasta, että meinasin nukahtaa sohvalle. Muut näyttelijät olivat tuntemattomampia. Danny Huston oli oikeastaan ainoa ennestään tuttu nimi. Siinä jälleen yksi näyttelijä josta pidän ja sopi limanuljaskarooliinsa loistavasti. Cravenin tytärtä esittänyt Bojana Nocakovic oli todella mitäänsanomaton tapaus.

Lyhyenlännän Gibsonin rinnalle oli sitten valittu kaikista pisimmät miesnäyttelijät: Gibson 177 cm, Huston 188 cm, Peter Hermann 196 cm. Pisti vähän silmään. :)

*
Pimeyden ytimessä (Edge of darkness, 2010)
Ohjaus: Martin Campbell
Pääosissa: Mel Gibson, Danny Huston, Bojana Novakovic, Ray Winstone.

Laura Saari: Tyyppiteoria

Kuulin tästä kirjasta jossain päin internetin ihmemaata ja varasin sen kirjastosta. Kirjoittaahan joku sentään Suomessa kunnon sinkkuviihdettä ja chick-littiä.

Vaan ei. Yritystä kyllä oli, mutta teksti ei temmannut mukaansa. Tunnelma latistui entisestään, kun päähenkilö yritettiin raiskata. Siinä vaan on aihe, johon tuskin koskaan pystyn suhtautumaan kevyesti. Tulipahan luettua. En voi varsinaisesti suositella.

Helen Fielding: Olivia Joules ja ylivilkas mielikuvitus

Olivia Joules on toimittaja, josta kirjan tapahtumien aikana tulee sattuman oikusta salainen agentti ja joka päätyy lopulta Oscar-gaalaan selvittelemään pommiuhkaa.

Kirja oli ihan päätön ja täynnä aivan käsittämättömiä juonenkäänteitä. Siis täynnä yllätyksiä. Kirjailijaa ei voi ainakaan mielikuvituksen puutteesta syyttää. Tarinahan oli tietysti myös täysin epärealistinen. Mietin mikä kaikki oli "totta" ja mikä päähenkilön mielikuvituksen tuotetta. Ei läheskään niin hauska kuin Fieldingin Bridget Jones -kirjat. Tämä nauratti muutaman kerran. Tulipahan luettua.