Näytetään tekstit, joissa on tunniste soundtrack. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste soundtrack. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

The Man from U.N.C.L.E. (2015)

Tämä elokuva on malliesimerkki siitä miksi katson elokuvia. Koska aina toisinaan, kymmenien roskaelokuvien ja satojen tuhlattujen tuntien jälkeen, sieltä seasta löytyy timantti. Elokuva jonka näkeminen on rakkautta ensi-silmäyksellä. Siksi.

Sitten hiljalleen asiaan.


"For a special agent, you're not having a very special day, are you?"

Kylmän sodan aikaan Napoleon Solo (Henry Cavill) on amerikkalainen vakooja ja Illya Kuryakin (Armie Hammer) venäläinen vakooja. Vaikka ovat juuri yrittäneet laittaa toisensa hengiltä, he joutuvat yhteisen hyvän nimissä tekemään yhteistyötä. Ydinpommi pitäisi saada pois italialaisilta pahiksilta ja samalla yrittää pitää turvassa viehättävä saksalainen autokorjaaja Gaby Teller (Alicia Vikander), joka auttaa heitä pääsemään italialaisten kannoille.


Ensin vähän asian vierestä:
   Siihen nähden miten paljon oon viime viikkoina katsonut elokuvia ja tv-sarjoja ja ties mitä neitimarpleja, oon kirjoittanut niistä blogiin hämmästyttävän vähän. Yksi syy tähän on se, että mitä parempi leffa, sitä vaikeampi siitä on kirjoittaa. The Man from U.N.C.L.E. on tästä hyvä esimerkki.

Guy Ritchie on suosikkiohjaajieni top 2:ssa (yhdessä Matthew Vaughnin kanssa). Kävin pitkästä aikaa kivijalkavuokraamossa ja halusin katsoa leffan, jonka parissa ei tarvitsisi juuri ajatella. Silmiin osui The Man from U.N.C.L.E. Uskomatonta että minun piti lukea takakansi, jotta kävi ilmi että kyseessä on Ritchien ohjaus! Miten mulla on mennyt tää fakta ohi!? Enivei, leffavalinta oli sillä tehty.

TMFU tuli ulos samaan syssyyn kuin uusi jamesbond ja uusi missionimpossible, sekä Matthew Vaughnin ohjaama Kingsman. Niinpä TMFU päätettiin alkuperäisen tv-sarjan tavoin sijoittaa 1960-luvulle, jotta erotuttaisiin joukosta. Erittäin hyvä ratkaisu. 60-luvun tyyli autoineen, vaatteineen ja vakoilukalustoineen toimii yhtenä hienona elementtinä elokuvassa. Kuten myös upeat kuvauspaikat mm. Roomassa ja Napolissa.


Pääosia esittävät Henry Cavill, Armie Hammer ja Alicia Vikander ovat  l o i s t a v i a.

Napoleon Solon rooliin on ennen Cavillia kaavailtu Tom Cruisea ja ties ketä, mutta luojan kiitos mielummin näin. Solo on karismaattinen, itsevarma, hillityn tyylikäs ja todellinen naistenmies. Cavillin matala ääni ja jykevä leuka sopivat rooliin täydellisesti.

Illya Kuryakin on Solon tavoin superhyvä vakooja, mutta raivokkaammalla tavalla. Illya menettää hermonsa helposti ja purkaa tunnetilansa fyysisesti - yleensä heittelemällä tavaroita ja paiskomalla huonekaluja. Tai hakkaamalla hänen tielleen osuvat italialaiset snobit, jotka sattuvat vittuilemaan väärälle kaverille. Armie Hammerin isosta koosta otetaan onnistuneesti irti monta vitsiä.

Kyseessä on ensimmäinen näkemäni roolisuoritus Alicia Vikanderilta. Hän on luonteva Gaby Tellerinä. Ne puvut ja hiukset ja hatut ja korvikset ja aurinkolasit, ah! Gaby on hurmaava. Hugh Grantin hahmon sanoja lainaten: "We are all very fond of Gaby."

Lisäksi ja ennen kaikkea pääkolmikko pelaa upeasti yhteen. Siinä mielessä roolitus on tehty aivan nappiin. Uskomatonta että esimerkiksi Henry Cavill ja Armie Hammer ovat tutustuneet toisiinsa vasta tämän elokuvan myötä. Solosta ja Illyasta muodostuu leffan edetessä loistava tiimi, jota Gaby täydentää söpösti.


Pääpahiksen roolissa nähdään Elizabeth Debicki. Hahmonsa on kuin kissamainen versio Cruella De Vilistä. Vaatteet ja meikit ovat upeita. Jos tästä leffasta pitäisi valita kenellä on upein look, en varmaankaan osaisi valita. Debicki olisi ehdottomasti kärkipäässä. Roolisuorituksesta täydet pisteet.


Loput ovat lähinnä tukevia rooleja. Hugh Grantin roolikin jää lopulta pieneksi. Jared Harris oli myös Ritchien edellisessä ohjauksessa, eli jälkimmäisessä Sherlock Holmes -elokuvassa. David Beckham tekee yhden replan mittaisen cameon.

Harris vetää tällä kertaa jenkkiaksentilla ja tässä leffassa harva puhuukaan omalla aksentillaan. Brittinäyttelijä Henry Cavill esittää amerikkalaista, amerikkalainen Armie Hammer venäläistä, ruotsalainen Alicia Vikander saksalaista. Ylipäätään kaikki näyttelijät handlaavat feikkiaksenttinsa hyvin. Yksikään ei särähtänyt korvaan.


TMFU on toimintakomedia. Huumori on Ritchien tyyliin hienovaraista ja mustaa. Tyyliin joku palaa vahingossa kuoliaaksi sillä aikaa kun päähahmot juttelevat. Minä nauroin katketakseni jo ensikatselulla kohtaukselle, jossa Solo keskittyy syömiseen vaikka Illya meinaa hukkua, samalla kun taustalla soi mitä romanttisin musiikki. Myös tarantinomaisen keltaiset tekstitykset milloin missäkin kohtaa kuvaruutua ovat mahtava yksityiskohta. Elokuvauksesta postasinkin jo aiemmin. Täydet pisteet annan myös lyhyistä takaumista, joilla katsojalle kerrotaankin tapahtumat epäkronologisessa järjestyksessä, juuri kun ehtii miettiä että "mitäs tässä nyt siis tapahtui".

Monessa kohtaa musiikki luo komiikan. Kappalevalinnat ovat loistavia. Samoin ratkaisut, joissa musiikki katkeaa näyttelijän eleeseen, tai äänet alkavat kuulua vasta kun joku hahmoista avaa ikkunan tms. Tässä suosikkini soundtrackilta:

Btw, mielenkiintoista on että Spotifysta löytyy ohjaaja-Ritchien inspiraationa toiminut soittolista, kun haet käyttäjää nimeltä Guy Ritchie. :)

Tätä elokuvaa varten Ritchie on kuulemma hakenut vaikutteita myös elokuvasta Butch ja Kid - auringonlaskun ratsastajat. Että ei sinänsä mikään ihme että tykkäsin tästäkin.


Katsoin TMFU:n viikon aikana noin neljä-viisi kertaa. Niiiin paljon siihen siis ihastuin. Se on viihdyttävä, mielenkiintoinen ja todella hauska. Gaby on herttainen ja pojat ihania. Varsinkin Illya ihastuessaan Gabyyn. Siis oikeesti, olisihan niiden pitänyt pussata. 

Ja siis oikeesti #2: Armie Hammer on niin söpö, että voisin ottaa hänet lemmikiksi. Ja vaikka oonkin siihen jo tottunut, on edelleen uskomatonta että jonkun nimi on oikeasti Armie Hammer. Vaikka onhan sanomattakin selvää ettei kukaan keksi itselleen noin dorkaa taiteilijanimeä. (Armie on siis lempinimi nimestä Armand. Sekin vielä.)


Jos jotain negatiivista elokuvasta yrittäisin löytää, niin sen tylsän puheen olisi voinut jättää pois. Siis sen missä Gabyn Rudy-setä kertoo taustastaan valokuva-albumin äärellä.


Mä niiiin rukoilen kaikilta elokuvamaailman jumalilta, että Guy Ritchie päättää tehdä tälle jatko-osan.

Mikäli jäi jotenkin epäselväksi, niin kyllä, annan tälle elokuvalle täydet viisi tähteä. Kiitos ja kumarrus.





*****

The Man from U.N.C.L.E. (2015)
Ohjaus: Guy Ritchie.
Pääosissa: Henry Cavill, Armie Hammer, Alicia Vikander, Elizabeth Debicki, Hugh Grant, Jared Harris.

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Kohde, 1. kausi (2011-12)

"I don't particulaly like killing people but I'm very good at it."



Entinen ohjelmointinörtti, nykyinen miljonääri Harold Finch (Michael Emerson) on WTC-iskujen jälkeen kehitellyt hallitukselle Koneen, joka havaitsee ennakolta mahdolliset terroriteot. Kone näkee myös suunnitellut väkivaltarikokset, mutta pitää niitä epäoleellisina. Oman väitetyn kuolemansa jälkeen Finch haluaa estää nuo epäoleelliset väkivallanteot ja pelastaa ihmishenkiä. Avukseen hän värvää entisen sotilaan ja CIA-agentin John Reesen (Jim Caviezel). Maailma uskoo myös Reesen olevan kuollut, vaikka hän lähinnä yrittääkin juoda itseään hengiltä. Finch tarjoaa Reeselle uuden mahdollisuuden.
   Tätä erikoista kaksikkoa taipuu lopulta auttamaan myös pari New Yorkin poliisivoimien vähemmän korruptoitunutta jäsentä: etsivät Joss Carter (Taraji P. Henson) ja Lionel Fuscoe (Kevin Chapman).


Kohde on tullut joskus telkkaristakin, mutta silloin oon onnistunut näkemään vain jonkun pätkän sieltä täältä. Sarja on vaikuttanut mielenkiintoiselta, mutta ei ole ollut koskaan aikaa seurata. Taannoin etsiskelin Netflixistä jotain hyvää katsottavaa. Kohde on ollut omalla listallani vaikka kuinka kauan, mutta kuvittelin etten jaksa ryhtyä seuraamaan pitkää sarjaa. Päätin katsoa ekan jakson, sittenpähän tietäisin. Noh, ekana iltana hotkaisin kolme jaksoa ja seuraavana päivänä pakotin miehenkin katsomaan. Siitä asti meillä on katsottu Kohdetta sohvan etureunalla roikkuen, miltei nenä kiinni ruudussa.

Niin hyvä se on.


En sarjaa aloitellessani tiennyt, että tekijöistä löytyy niinkin isoja nimiä kuin Jonathan Nolan ja J.J. Abrams. Noista nimistä olisi toki voinut jo päätellä, ettei sarja voi olla huono. (Mä olen jostain syystä kuvitellut Jonathan Nolanin olevan vanha ukko. Mutta hänhän on vasta nelikymppinen, salskea kaveri.)

Sarjan parasta antia ovat yllättävät tarinankäänteet, hieno visuaalinen ilme, toimintakohtaukset, herkulliset hahmot, sekä tietysti loistavat näyttelijät. Sarjassa on yllättävän paljon actionia, mutta ehdottomasti hyvällä tavalla. Diggaan.


Päähahmonelikosta on vaikea valita suosikkiaan, koska ovat kaikki niin hyviä.

Jim Caviezelin esittämä John Reese on pitkä, tumma, komea ja salaperäinen. Sekä kaikin puolin täydellinen supersankari. Reese osaa kaiken, tietää kaiken ja peittoaa tappelussa kenet tahansa. Sekä on tietysti aina valmis auttamaan hädässä olevia ja hyvää tarkoittavia ihmisiä, jopa oman turvallisuutensa kustannuksella. Sarjan alkaessa Reese on taantunut CIA-agentin uraltaan särkyneestä sydämestä kärsiväksi alkoholisoituneeksi kodittomaksi.
   John Reese on aivan mahtava hahmo. Juuri sellainen tyyppi, jonka puhelinnumeron haluaisit pitää pikavalinnassa. Tietysti Reese on myös samalla tavalla ärsyttävä kuin James Bond tai MacGyver: häneltä kaikki onnistuu ja kaikki hänen ympärillään ovat todella huonoja ampujia. Reeseenkin osuu yleensä vain silloin kun hänellä on luotiliivi päällä - eli todella harvoin.
   Olen pitänyt Jim Caviezelista aina, mutta silti on sanottava etten ole nähnyt häneltä näin onnistunut roolisuoritusta sitten Monte Criston kreivin. Hän sopii Reesen rooliin kuin nakutettu. Vaikka Caviezelista näkee, että hän on tottunut tekemään fyysisiä suorituksia, on ruumiinkielensä silti toisinaan liian jäykkää makuuni. Lisäksi jossain vaiheessa alkoi ärsyttää se, miten Reese puhuu koko ajan kuiskaamalla, kuin mikäkin Horatio Caine.

Reesen elämään ilmestyy häntä itseäänkin salaperäisempi miljonääri Harold Finch (Michael Emerson), joka tarjoaa Reeselle töitä. Reese saa elämälleen tarkoituksen. Michael Emerson luo Haroldin hahmon ihailtavan vähäeleisesti. Synkkä menneisyys ei paina Haroldin harteilla ollenkaan niin selkeästi kuin Reesen, vaikka molemmilla on sitä ihan yhtä paljon - kuten sarjan edetessä käy ilmi. Ylipäätään Haroldin taustoja paljastetaan ekalla kaudella hyvinkin kitsaasti, mikä on ehkä vain hyvä asia. Jääpähän pureskeltavaa seuraavillekin kausille.

Heti pilottijaksossa Reese värvää apurikseen etsivä Lionel Fuscoen (Kevin Chapman), joka on semihelposti lahjottavissa. Fuscoe on selkeästi porukan koomisin hahmo, hauskoine repliikkeineen. Fuscoen hahmo on onneksi kaikkea muuta kuin mustavalkoinen. Miehellä onkin eniten tasapainoilemista sen suhteen, kenen joukoissa seisoo. Fuscoe kallistuu hyvään, mutta hänellä(kin) on hyvin omintakeiset keinot siihen. Chapman tekee hahmosta ihanan tavallisen, samaistuttavan ja hauskan.

Etsivä Joss Carter (Taraji P. Henson) on ensin Reesen perässä, valmiina laittamaan tämän rautoihin heti tilaisuuden tullen. Kun Carterille valkenee mitä Reese ja Finch oikeastaan tekevät, joutuu Carter miettimään asioita uudemman kerran. Kauden aikana yksi mielenkiintoisimpia juonikuvioita onkin Carterin mielen muuttuminen, kun hän tajuaa voivansa luottaa lain ulkopuolella toimiviin ihmisiin jopa enemmän kuin omiin kollegoihinsa.
   Taraji P. Henson on yksi sarjan suurimmista ilahduttajista. Henson luo koskettavimmat hetket. Hän onnistuu tekemään melko tavanomaisesta roolihahmosta todella mielenkiintoisen. Naisen, jonka sydän on suuri kuin valtameri. Go Henson!


Ykköskaudella nähdään joitain säännöllisiä sivuhahmoja. Zoe Morgan (Paige Turco) on mielenkiintoisen vahva naishahmo, vaikkakin mielestäni hieman ärsyttävä. Carl Elias (Enrico Colantoni) rantautuu sarjaan suorastaan unohtumattomalla tavalla ja kiltistä ulkokuorestaan huolimatta - tai ehkä juuri sen ansiosta - näyttelijä sopii rooliinsa hyvin. Reesen entisestä työurasta muistuttavat agentti Snow ja Reesen entinen työpari Kara Stanton, joita esittävät erittäin vakuuttavasti näyttelijät Michael Kelly ja Annie Parisse. Kaikki edellämainitut erittäin karismaattisia näyttelijöitä.
 
Robert John Burke sopii niin hyvin korruptoituneen poliisin rooliin, että on jopa liian ilmiselvästi rosvon oloinen. FBI-agentti Donnellya esittävä Brennan Brown näyttää naurettavalta suurimman osan ajasta, kuin joltain sarjakuvahahmolta. Susan Misner on oikein suloinen Reesen entisenä tyttöystävänä Jessicana. Kauden viimeisessä jaksossa nähdään Root, josta on tuleva isompikin hahmo sarjassa. Onneksi häntä esittää erittäin miellyttävä ja karismaattinen Amy Acker.






Vaikka toki menetin sydämeni Kohteelle jo pilottijaksosta lähtien, lyötiin lopulliset naulat siihen arkkuun viimeistään 7. jaksossa (Witness), jossa Carl Elias esitellään. Sen lisäksi että jaksolla oli todella yllättävä loppuratkaisu, jaksossa myös mainittiin Monte Criston kreivi ja Edmond Dantes! Jihuu!
   Upea oli myös 11. jakso (Super), joka oli kuin Hitchcockin Takaikkuna. Reese istui pyörätuolissa tarkkailemassa naapureita, jotka mm. suunnittelivat rikosta, kaivoivat kukkapenkkiä ja pitivät pienikokoista koiraa. Mahtavaa!
   Kuin kirsikkana kakun päälle, jaksossa 21. (Many Happy Returns) Reesen ja Finchin uusinta kohdetta esittää näyttelijä Dagmara Dominczyk, joka oli Monte Criston kreivissä Caviezelin vastanäyttelijä eli ihana Mercedes. Brilliant! (Ja taas ihan asian vierestä, mutta mulle selvisi nyt vasta että Dagmara Dominczyk on naimisissa Patrick Wilsonin kanssa. Cool.)
   Ja tietysti kausi myös loppuu todella jännittävissä merkeissä.





Okei, Kohde on toki hyvin yliampuva ja epärealistinen. (Mutta ah niin viihdyttävä!) Ensimmäisen kauden aikana avoimia kysymyksiä on paljon ja välillä ollaan vähän liiankin salaperäisiä. Mistä johtuen sarja ei sovi niille, joilla on tapana nukahtaa kesken jakson. Silloin putoaa kärryiltä. Kuten yksi kaverini havaitsi.

Lisäksi Kohteen aktiivinen katsominen voi johtaa liialliseen mielikuvituksen vilkastumiseen, ollaan huomattu... Sitä alkaa itsekin miettiä kuunteleeko joku mun kännykkää, tai uskaltaako ravintolassa istua ikkunapöytään... ;)


Ykköskauden soundtrackilta muutamia helmiä:


*****
Kohde, 1. kausi (Person of Interest, 2011-12)
Creator: Jonathan Nolan.
Pääosissa: Jim Caviezel, Michael Emerson, Taraji P. Henson, Kevin Chapman, Paige Turco, Michael Kelly, Annie Parisse, Robert John Burke, Enrico Colantoni, Brett Cullen, Brennan Brown, Susan Misner, Amy Acker, Dagmara Dominczyk.

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Skyfall (2012)

Casino Royalen ja Quantum of Solacen jälkeen Daniel Craigin tähdittämät Bond-elokuvat pääsevät Skyfallin myötä hiljalleen takaisin vanhoihin uomiinsa. Mukaan saadaan Q ja Moneypenny. Molemmat on lisäksi roolitettu hyvin. Q nuorena tekniikkanörttinä (Ben Whishaw) on ihan oivaltava veto. Naomie Harris on tosi hyvä roolissaan, vaikka joskus leffan ilmestymisen alla oon varmasti naputtanut siitä että Moneypenny on vaihtanut ihonväriä. Mukavaa myös että hahmolle annetaan taustatarina.


Javier Bardem on ällöttävä pääpahis, enkä juurikaan haluaisi katsoa häntä. Se blondattu tukka... yök. Daniel Craig ja Judi Dench ovat hyviä kuten aina. Yksi suurimmista valopilkuista on Ralph Fiennes. Ilahduin kovasti siitä, ettei hahmonsa ollutkaan asshole, kuten aluksi vihjailtiin. Myös hahmon loppuratkaisu on hyvä. Albert Finneytä en tunnistanut. Helen McCrory oli kiva ylläri pienessä roolissaan. Rory Kinnear peesaa hienosti. Bérénice Marlohen esittämä misukka oli täysin turha hahmo.

Loppupuolella leffasta tuli vähän turhan hidas. Skyfall on vielä kohtalokkaampi kuin Craigin aiemmat bondit. Nykyisin oon sitä mieltä, että Adelen tunnusbiisi on upea. Sam Mendes on luonut visuaalisesti hienon elokuvan.




***
Skyfall (2012)
Ohjaus: Sam Mendes.
Pääosissa: Daniel Craig, Judi Dench, Ralph Fiennes, Javier Bardem, Naomie Harris, Ben Whishaw, Albert Finney, Rory Kinnear, Ola Rapace, Helen McCrory, Bérénice Marlohe.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Midnight in Paris (2011)

Gil (Owen Wilson) on Pariisissa lomailemassa kihlattunsa Inezin (Rachel McAdams) ja tämän vanhempien kanssa. Gil on romanttinen luonne, joka näkee kaupungin kauneuden ja haaveilee öisistä kävelyretkistä vesisateessa. Inezin perhe ja ystävät eivät ymmärrä. Eikä myöskään Inez.
   Eräällä öisellä kävelyllä Gil temmataan nykyajasta 1920-luvun Pariisiin ja hän päättyy viettämään aikaansa mm. Ernest Hemingwayn ja F. Scott Fitzgeraldin kanssa.


Ihanan romanttinen elokuva. Romantiikka on kuitenkin oikeastaan tunnelmassa ja päähenkilön mielentilassa, ei niinkään elokuvan tapahtumissa. Loppua kohden leffan teema kiertyykin sen ympärille miten ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella. Siis miten kaikki haikailevat menneitä aikoja, sen sijaan että eläisivät tyytyväisinä omassaan. Toki ajatus siitä, että pääsisi tapaamaan omia idoleitaan, on kiehtova. Mielestäni oikea ratkaisu oli myös se, ettei ajasta toiseen siirtymistä selitetty leffassa millään tavalla.

Erittäin mielenkiintoisen kehyskertomuksen muodostaa se miten huonosti Gil sopii Inezin perheen ja ystävien muodostamaan joukkoon. Katsoja miettii alusta asti miksi ihmeessä Gil ja Inez ylipäätään ovat yhdessä. Eroaisivat jo! Herkullisin hahmo on tietysti Michael Sheenin esittämä Paul, joka on päällisin puolin hurmaava herrasmies, mutta pohjimmiltaan itserakas persläpi. Nyt katsoessani leffan varmaan kolmannen kerran, oli hienoa huomata pieniä yksityiskohtia näyttelijöiden eleissä, jotka korostivat Paulin luonnetta.


Alan koko ajan tykätä enemmän Rachel McAdamsista, joka sopii Inezin rooliin loistavasti. En juurikaan pidä Owen Wilsonista. Tässä hän on ihan ookoo. Vaikkakin roolisuoritustaan katsoessa pystyy hyvin kuvittelemaan ohjaaja Woody Allenin esittämässä samaa roolia... Onneksi Allen on kuitenkin jäänyt suosiolla kameran taakse. Marion Cotillard ei myöskään ole varsinaisesti sydäntäni lähellä. Michael Sheen on aivan loistava. Nykypäivään sijoittuvat monen näyttelijän kohtaukset ovat mukavaa katsottavaa. On ne taitavia!

Sivurooleissa ilahduttavat Tom Hiddleston, Alison Pill, Corey Stoll, Kathy Bates ja Adrien Brody. Sekä tietysti nykypäivässä Léa Seydoux ja Gad Elmaleh.

Mukavan tunnelmallinen elokuva siis. Ehkä jos tarinan kaari olisi selkeämpi ja pääosassa olisi joku muu kuin Wilson, antaisin tälle viisi tähteä.

Soundtrack on ihana. Tässä esimerkkinä Bistro Fada, josta ihmettelin miten se niin hyvin uppoaa, mutta sitten tajusin että biisihän on HUMPPA!


Fitzgeraldit eli Alison Pill ja Tom Hiddleston.

Adrien Brody on Salvador Dali.

Corey Stoll on Ernest Hemingway. Kathy Bates on Gertrude Stein.

****
Midnight in Paris (2011)
Ohjaus: Woody Allen.
Pääosissa: Owen Wilson, Rachel McAdams, Marion Cotillard, Michael Sheen, Mimi Kennedy, Tom Hiddleston, Alison Pill, Corey Stoll, Kathy Bates, Léa Seydoux, Adrien Brody, Carla Bruni, Gad Elmaleh.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Jurassic World (2015)

"I was with the Navy, not Navajo."

Jurassic World on juuri niille, jotka ovat aikoinaan tykänneet Jurassic Parkista. Ja muillekin. Elokuva on viihdyttävä, hauska, toiminnantäyteinen ja... mainitsinko jo viihdyttävän? Kovin looginen tai realistinen se ei ole, mutta väliäkö sillä. Minä nautin olostani elokuvan parissa. Välillä nauroin ääneen ja välillä jännitin kuinka käy. Siis sillai hyvällä tavalla.


Oikeastaan kaikki näyttelijät olivat hyviä. Äkkiseltään ei tule mieleen, että kukaan olisi ollut kovin ärsyttävä. Toki nuoret veljekset oli käsikirjoitettu vähän typerästi. Ja Vincent D'Onofrion vaan pystyy arvaamaan pahikseksi.

En tunnistanut pääosanaisen kengissä nähtävää Bryce Dallas Howardia samaksi näyttelijäksi, joka oli Piiat-elokuvan kusipää (arvostelu). Leffan alkupuolella hän ei vielä vakuuttanut, vaan pääsi vauhtiin tarinan edetessä ja lopulta hoiti tonttinsa erittäin hienosti.

Pääosaheebona nähtävä Chris Pratt on kasvattanut oikein mukavasti vartalonsa lihasmassaa. Yllätyksekseni hän oli oikeasti ihan hyvä ja - mikä parasta - ei kertaakaan ärsyttävä! Mahtavaa! (Siis en voinut sietää Guardians of the Galaxya.)

Irrfan Khan on sympaattinen puistonomistajana. Kuten muistelinkin, BD Wong oli myös Jurassic Parkissa, mikä oli hauska yksityiskohta.


Jos nyt jotain naurettavimpia yksityiskohtia poimisin:
   Uhreilla on aina aikaa jäädä tuijottamaan ja monstereilla karjumaan. Kukaan ei juokse karkuun ennen kuin joku huutaa "ruuuuuuun!". Kaikki saaren 20 000 ihmistä (plus henkilökunta?) ilmeisesti evakuoitiin yhdellä laivalla, koska yhtäkkiä kaikki vain katosivat. Tosin yhtä nopeasti olikin jo ilta ja pimeää, että en sitten tiedä miten nopeasti aika eteni. Dinosaurusteemapuistossa on töissä yllättävän vähän eläimiin perehtyneitä työntekijöitä, siis ainoastaan Chris Pratt, kun taas toisaalta yllättävän paljon ilkeitä/rahanahneita tiedemiehiä. Pääosanainen ei kertakaan riisunut korkokenkiään, vaikka joutui juoksemaan henkensä edestä. Chris Pratt oli puettu Indiana Jonesiksi miinus hattu. Yli 20 vuotta käyttämättömänä seisseen auton tankissa oli bensaa. Pääpahisliskoon on tungettu kaikki mahdolliset eläinmaailman ominaisuudet, joita hän ei kuitenkaan käytä kuin kerran kutakin. Niin ja dinosaurukset osaavat jutella keskenään. Välittömästi kun pääpahislisko saatiin hengiltä, kaikki elukat lakkasivat kollektiivisesti uhkaamasta ihmisiä.
   Hieman huvittavasti tuotiin koko ajan esille isoa ja vielä isompaa monsteria, eli parissa kohtauksessa ravintoketju tuli hyvin esille. Se vedessä asusteleva jätti-mikälie-lisko oli suorastaan koominen, mutta ei onneksi pääosissa.


T-Rexin esiintulo oli oikeasti aika cool. Se olikin muistaakseni ainoa kohtaus, jossa John Williamsin alkuperäinen teema soi täydellä orkesterilla. Oli nostalgista! Pidin myös siitä, että T-Rex sai leffassa viimeisen sanan.

Elokuva tarjoilee miltei kaikki samat makupalat kuin Jurassic Park, mutta isommin. Leffa oli yllättävän verinen, kaikkine kauhuleffakirkumisineen. Mielenkiintoisesti raptoreista oli tehty isojen koirien kaltaisia persoonia.

Toki idea ei ole enää uutta nähnytkään. Osa Jurassic Worldin viehätyksestä onkin siinä, että edellisistä elokuvista on kulunut tarpeeksi paljon aikaa. Jatko-osaa ei siis ehkä kannata tehdä ihan heti. Koska senhän nyt tietää kuinka siinä käy.

"Paikka!"
****
Jurassic World (2015)
Ohjaus: Colin Trevorrow.
Pääosissa: Chris Pratt, Bryce Dallas Howard, Ty Simpkins, Nick Robinson, Irrfan Khan, Vincent D'Onofrio, Jake Johnson, Omar Sy, Judy Greer, BD Wong.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Forget Me Not (2010)

"You don't have to go today?"
"Not today, no."
"Stay with me."
"For a while."

Kun bongasin The Honourable Womanista miten upea Tobias Menziesin lisäksi on myös Genevieve O'Reilly, halusin ehdottomasti nähdä tämän draamaelokuvan, jossa heidät nähdään romanttisena pääparina.

Leffan tapahtumat sijoittuvat 24 tunnin ajalle Lontooseen. Katsojalle tehdään heti alussa selväksi, että Willin (Tobias Menzies) elämä on todella huonossa jamassa. Hän on tappamassa itsensä. Sattuman oikusta touhu kuitenkin keskeytyy ja Will tapaa Even (Genevieve O'Reilly). He päätyvät kävelemään ympäri Lontoota koko yön. Syttyy ihastus ja vetovoima. Mutta koska he eivät tunne toisiaan, ei Evellä ole mitään käsitystä siitä miten paskasti Willillä on asiat. Ja siitä seuraa sitten kaikenlaisia ongelmia.

Okei, otetaas nämä faktat: brittileffa, Lontoo, romanttinen rakkaustarina, semitraaginen sellainen, superihana pääpari, lisäksi sivuroolissa loistava Gemma Jones, hienoa musiikkia. Tarvitaanko leffaan oikeasti muuta, jotta sen voi myydä mulle täydellisenä??

Rakastuin tähän elokuvaan. Voihan olla että ensihuuman laannuttua katson tämän vuosien päästä uudestaan ja ihmettelen ensireaktiotani ja annan sille vain kaksi tähteä. Mutta just nyt olen rakastunut.

Genevieve O'Reilly on hurmaava, Tobias Menzies hurmaavampi, Lontoo hurmaavin. Ja oonko koskaan muistanut sanoa, että Gemma Jones on käsittämättömän hyvä näyttelijä.

Näin entisenä ammattimuusikkona sanottakoon, että Tobias Menzies esittää sellaista melko vakuuttavasti. Oon nähnyt huonompiakin. Toki se että jatkuvasti joka käänteessä pyydetään soittamaan jotakin, ois itseäni jo ärsyttänyt.

Elokuva on katsottavissa kokonaisuudessaan YouTubessa, klikkaa tästä.




Edit: Leffaa katsoessa huomasin, että pääasiassa Tobias Menzies ei kohtauksissa laula itse, vaikka laulunääni kovasti häneltä kuulostaakin. Arvelin siis että ääniraidat on lisätty jälkiäänityksessä. Oletin hänen kuitenkin laulavan itse. Varsinkin kun lauluosuudet eivät olleet mitään ammattilaulajan viimeisen päälle viilattuja suorituksia, vaan sellaisenaan realistisen kuuloisia.
   Myöhemmin selvisi että Menzies laulaa itse ainoastaan yhden kappaleen, Naughty Nun Songin. Muissa biiseissä laulaa herra nimeltä Sebastian Wocker - kuka sitten lieneekään. Mutta niin kovasti kuulostaa Tobias Menziesiltä, että täydestä menee! Vasta jälkikäteen tajusin myös sen, että Willin laulamien kappaleiden sanoitukset kuvaavat (ainakin jossain määrin) myös tarinan sen hetkisiä tapahtumia.
   
Alla elokuvan kohtaus, jossa kappaleena Naughty Nun Song. Varoitus: se saattaa jäädä soimaan päähän.


*****
Forget Me Not (2010)
Ohjaus: Alexander Holt, Lance Roehrig.
Pääosissa: Tobias Menzies, Genevieve O'Reilly, Gemma Jones.

perjantai 5. lokakuuta 2012

Skyfallin tunnari

Uuden Bond-elokuvan tunnusbiisi on julkaistu tänään, kun James Bond -elokuvat täyttävät 50 vuotta. Kappaleen esittää Adele. Uudempien bondien tunnareista olen tykännyt oikeastaan kaikista, vaikka ne ovatkin kovin samantyylisiä. Kuten tämäkin. Mahtipontisia jousia, iso orkesteri ja sellaista. Mutta ei huono biisi ollenkaan, vaikka alun pianokomppi onkin tylsä. Kuunnelkaa itse:


Skyfallin ensi-ilta siis 26.10.

keskiviikko 15. elokuuta 2012

An Education (2009)

Nuori Jenny (Carey Mulligan) tapaa vanhemman Davidin (Peter Saarsgaard). Haaveet yliopistosta vaihtuvat aikuisempaan maailmanmenoon ja elämänkouluun.

Peter Saarsgaard on loistava, eikä Carey Mulligan jää juuri huonommaksi. Jennyn isää esittävä Alfred Molina ei varsinaisesti kuulu suosikkeihini, mutta vetää roolinsa erittäin uskottavasti. Jennyn ja Davidin suhteen jälkeen mielenkiintoisimmaksi nouseekin isä-tytär -suhde. Rosamund Pike on mahtava sivuroolissaan ja Dominic Cooper peesaa hienosti. Pike ja Mulligan olivat muuten molemmat Bennetin sisaruksia vuoden 2005 elokuvassa Ylpeys ja ennakkoluulo. Cara Seymour ei ole itselleni tuttu muualta kuin Amerikan Psykon protituoidun roolista ja tällä kertaa hän esitti perheenäitiä. Oli mukavaa nähdä Sally Hawkins esittämässä kerrankin ihan tavallista naista, eikä jotain hepsankeikkaa.

Pidin siitä miten Jennyn ja Davidin suhteelle lopulta kävi. Noin muuten elokuvan loppuratkaisu oli hieman kyseenalainen. Tarinan opetus kun tuntui olevan, että nuorten tyttöjen pitäisi sitten kuitenkin haaveilla vain koulunkäynnistä.

Elokuva on mannaa 60-lukuaddiktille. Soundtrackilta kannattaa kuunnella ainakin Floyd Cramerin On The Rebound.




****
An Education (2009)
Ohjaus: Lone Scherfig.
Pääosissa: Carey Mulligan, Peter Saarsgaard, Alfred Molina, Rosamund Pike, Dominic Cooper, Olivia Williams, Emma Thompson, Cara Seymour, Sally Hawkins.

lauantai 19. toukokuuta 2012

Flashdance (1983)

(Osa Tanssileffat-teemaviikkoa.)


Alex (Jennifer Beals) työskentelee päivisin hitsaajana ja tanssii iltaisin yökerhossa. Hän haaveilee pääsystä balettikouluun.

Flashdancen suurin vika on, että se on aikansa hedelmä. Vuonna 1983 leffa on varmasti ollut hitti, mutta nykypäivänä se näyttää naurettavalta. Kammottavinta olivat ne jumppa-asut ja etenkin kohtaus jossa Alex kavereineen menee kuntosalille. Myös Alexin hiuspehko näytti kamalalta suurimman osan leffasta.

Päähenkilö Alex on ailahtelevainen teini, enkä ymmärrä miten miesystävänsä kesti häntä. Toki Alex on täynnä seksiä. Tämä on teemaviikon aikana katsomistani tanssileffoista ensimmäinen, jossa on strippareita. Alex ei ole sitä, mutta tanssiesityksensä ovat hyvin eroottisia ja usein pienissä vaatteissa. Alexissa yhdistyy nuoren tytön viattomuus ja aikuistuvan nuoren naisen tuhmuus. Hän käy oikein papille ripittäytymässä epäsiveistä ajatuksistaan. Alex on varmasti ollut 80-luvulla kaikkien miesten märkä päiväuni, mutta nyt lähinnä nauratti. Varsinkin se hummerin syöminen.

Soundtrack kertoo ajastaan sekin. Isoimpia hittejä ovat Michael Sembellon Maniac ja tietysti Irene Caran Flashdance... What a Feeling.



**
Flashdance (1983)
Ohjaus: Adrian Lyne.
Pääosissa: Jennifer Beals, Michael Nouri.

perjantai 18. toukokuuta 2012

Billy Elliot (2000)

(Osa Tanssileffat-teemaviikkoa.)


Englanti, 1984. Työläiskaupungin kaivosmiehet ovat lakossa ja se kiristää tunnelmaa myös miesvaltaisessa Elliotin perheessä. Nuorimman pojan Billyn (Jamie Bell) pitäisi harrastaa nyrkkeilyä, mutta hän eksyykin tyttöjen kanssa balettitunnille. Palo on kova, mutta Billy joutuu tanssimaan perheeltään salaa. Kannustavan opettajan (Julie Walters) avulla Billy kehittyy hiljalleen.



Billy Elliotin tarina tarjoaa paljon samaistumisen kohteita. Billy on suloinen ja innokas pikkupoika - ehkä yksi kaikkien aikojen ihanimpia fiktiivisiä hahmoja. Nuori Jamie Bell on valloittava. Ahdasmielinen pikkukylä ja kaivosmiesten lakko tarjoavat mielenkiintoisen kontrastin Billyn unelmille.
   Pidin erityisesti Billyn perheestä. Kaikki näyttelijät onnistuivat upeasti ja Billyn isä sai minut itkemään monet kerrat. Perhe vaikutti ihanan aidolta, kaikkine ongelmineen. Arjen realismia kuvattiin onnistuneesti. Ainoastaan Julie Walters ei vakuuttanut tanssiopettajana, vaikka olikin muuten hyvä roolissaan.

Elokuva oli paikoin hieman hidas, enkä ymmärtänyt kaikkia Billyn tunteenpurkaus-tanssikohtauksia. Soundtrackista en innostunut, ainoastaan London Calling ilahdutti.



****
Billy Elliot (2000)
Ohjaus: Stephen Daldry.
Pääosissa: Jamie Bell, Gary Lewis, Julie Walters, Jamie Draven.