Jack Reacher: Never Go Back (2016)

Eipä edellinen Jack Reacher -leffakaan mikään järjen riemuvoitto ollut, mutta jatko-osa on kyllä tosi tylsä. Reacher flirttailee kauniin kollegan kanssa ja lähtee tämän kanssa yhteiselle pakomatkalle. He päätyvät kaitsemaan teini-ikäistä tyttöä, jonka olettavat Reacherin tyttäreksi. Päästään irvailemaan perhekuvioille, sukupuolten välisille eroille ja pääparin väliselle jännitteelle. Tylsää kuin mikä. Lopussa tyttö kävelee poispäin, jotta voi juosta Reacherin syliin viulujen soidessa taustalla. Voi anna mun kaikki kestää.

Tomppa on kovassa kunnossa ikäisekseen. Cobie Smulders on ihan miellyttävä vaikka vähän ylinäytteleekin. Molemmat joutuvat tässä leffassa juoksemaan paljon.

**
Jack Reacher: Never Go Back (2016)
Ohjaus: Edward Zwick.
Pääosissa: Tom Cruise, Cobie Smulders.

Love and Other Drugs (2010)

Jamie (Jake Gyllenhaal) on hurmaava lääke-edustaja, myyntitykki ja aikamoinen naistenmies. Maggie (Anne Hathaway) on boheemi taiteilija, jolla on parantumaton sairaus. Maggie on myös ensimmäinen nainen, joka ei ihastu Jamieen päätä pahkaa. Joten pari päätyy pitämään vain hauskaa yhdessä, mutta tunteet astuvat tietysti kuvaan.

Elokuvan suurin ongelma on, ettei se osaa päättää onko komedia vai draama. Se alkaa hauskasti ja varsinkin Jamien veljeä esittävä Josh Gad on mahtava. Loppupuolella raapaistaan vähän pintaa Parkinsonin taudista ja sitä sairastavien arjesta. Ja sitten elokuva jo loppuukin, ettei vain aihe ehtisi käydä liian koskettavaksi. Lähinnä ärsytti. Gyllenhaal ja Hathaway ovat kyllä ihan söpöjä yhdessä.

**
Love and Other Drugs (2010)
Ohjaus: Edward Zwick
Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Anne Hathaway, Josh Gad, Oliver Platt, Hank Azaria, Gabriel Macht.

Uhma (2008)

(Osa Liev Schreiber -teemaviikkoa.)

Olen koko ajan vakuuttuneempi siitä, ettei elokuvia pysty arvostelemaan kunnolla yhden katselukerran perusteella. Monista leffoista olen ensinäkemältä innostunut, kun kaikki on parhaimmillaan uutta ja ihmeellistä. Seuraavilla katselukerroilla ihmetysmomentti puuttuu. Siksi joihinkin elokuviin pettyy, kun ne näkee uudestaan. Tarina alkaa kulua muutaman näkemisen jälkeen. Jyvät erotellaan akanoista ja mestariteokset tusinatavarasta vasta siinä vaiheessa, kun elokuva ihmetyttää, ilahduttaa ja herättää tunteita kerta toisensa jälkeen. Juuri sellainen elokuva on Edward Zwickin ohjaama Uhma.