Allekirjoittanut on sitä ihmislajia, joka palelee aina ja joka paikassa. Talvella nukun täysissä pukeissa ja kahdella peitolla. Tietysti siippani on kuumaverisempää sorttia. Syksyn tullen hän kulkee ulkona edelleen t-paidassa, kun minä kaivan toppatakkia esille.
Ensimmäinen kerta, kun olin leffateatterissa jäätymiskuoleman partaalla, tapahtui viime kesänä ja elokuva oli
Public Enemies. Muistan sanoneeni ennen leffan alkua miehelleni, että "tässä on Johnny Depp ja Christian Bale, joten ei tää ihan läpipaska voi olla". Mies oli samaa mieltä.
Noin puolessavälissä harkitsin ihan oikeesti ja ensimmäistä kertaa elämässäni lähteväni kesken kaiken pois. Ja minuahan ei ihan kevyin perustein saa leffasta lähtemään kesken.
A) Leffa oli huono. B)
Olin ihan jäässä.
Elokuvateattereissa on tietysti ympäri vuoden todella hyvä ilmastointi. Hyvä niin. Eipä olisi kiva mennä saliin, jos siellä haisisi edellisen näytöksen jäljiltä popcorn, hiki ja hajuvesi. (Tosin popcornin tuoksu tietyssä määrin kuuluu elokuvateatteriin, mutta nuo toiset, ei kiitos.) Talvellakin istun salissa toppatakki sylissäni, ikään kuin peittona ja sitten on ihan sopivat oltavat. Kesällä tietysti ollaan liikkeellä pienemmissä hepenissä - asia, jota en ollut ottanut huomioon. Ja voihan olla, että oon aiemmin käynyt sen verran vanhemmissa saleissa, ettei siellä mitään ilmastointia tunneta.
Selvisin Public Enemies -elokuvasta hengissä ja viisastuin kovasti. Tänä kesänä olin katsomassa uutta Shrekiä. Ulkona olevasta noin 30 asteen lämpötilasta huolimatta, puin sukat ja farkut ja varasin pitkähihaisen neuleen laukkuuni. Neuleen kiskoinkin päälleni jo mainosten aikana. Eikä ollut yhtään kylmä! :)
Tarinan opetus oli: Jos olet mallia vilukissa, ei ole yhtään noloa kantaa laukussaan ylimääräistä vaatekertaa.
